torstai 19. heinäkuuta 2012

Kaunis mieli

Viikko sitten ollut MEJÄ-koe meni oikein hyvin huolimatta kolmesta hukasta ja niitä seuranneesta hylystä.
Kokemus oli ihan mieletön ja päivistä jäi positiivinen fiilis. 
Tiistaina suunnistimme ja veretimme kahta AVO-luokan jälkeä 6.5 tuntia (!) ja itse koe päivänäkin tuli metsässä vietettyä useampi tunti. Todella fyysinen laji ohjaajalle!
Valitettavasti koko koetta edeltävän yön satoi rankasti (että sattuikin, tänä kesänä kun muuten ei sadetta ole ollutkaan...) ja koepäivänä Rockyn päästessä töihin ensimmäisenä, alkoi satamaan saatanallisesti heti kun pääsimme jälkipaikalle. 
Ei me sokerista olla mutta sade teki kokemattomalle koiralle tepposet. Tuomarien mukaan jälki voi sateessa levitä 8-10m matkalle ja tämä tiesi (vielä) ilmavainuselle koiralle ongelmia.
Meno oli melkoista siksakkia ja ensimmäinen hukka tulikin jo ekalla osuudella. Rocky pyöri ja pyöri tehden epätoivoisesti töitä löytääkseen jäljen uudelleen ja kun ei sitä löytänyt, lähti paluujäljelle. Tuomarina ollut Sanna Rantanen (oli meillä tolleri-leirilläkin NOU-ryhmän ohjaaja, ihana ihminen!) totesi Rockyn selvästi tienneen, että nyt suunta on väärä mutta kun muutakaan ei enää keksinyt niin lähti takaisin päin. 
Kolmas hukka tuli toisella osuudella ja kolmas osuus mentiin harjoitellessa.
Rocky teki koko ajan kovasti töitä mistä olen enemmän kuin tyytyväinen. Se on hyvin motivoitunut hommaan ja tästä on hyvä jatkaa.

KOESELOSTUS: Ohjattu lähtö. Rocky etenee etupäässä ilmavainulla aaltoillen ja melko runsaasti pyörivää liikettä tehden. Kolmesti eteneminen pysähtyy laajempiin tarkasteluihin ja kaikilta näiltä Rocky lähtee paluujäljelle, joista kolme hukkaa ja kokeen keskeytys toisella osuudella. Harjoitellen kaadolle. Kokemusta lisää niin Rockysta tulee vielä hieno jäljestäjä. / Sanna Rantanen

Oma opastukseni sujui myös ilman mokailuja. Kertaalleen en nähnyt, missä seuraava merkki on mutta onneksi tuomari näki. Tiheiköissä olin jättänyt näkyviä merkkejä suht. paljon ja tuomari kertoi asian olevan ok. Tämäkin tuomari (Carla joku) oli mahtava tyyppi ja kertoi jäljen olleen AVO-koiralle suht. haastava mutta maastoon nähden hyvin tehty. Kaato paikan olisi voinut viedä hieman pidemmälle metsään (oli heti hakkuualueen jälkeen metsän reunassa). Maisa-tolleri nappasi siitä AVO1-tuloksen :).

Kokeessa oli siis 2 tolleria, 3 mäykkyä ja yksi paimenkoira, olisikohan ollut australianpaimenkoira joka kävi nappaamassa VOI1.

Sitten seurasi kokeen paras anti; jäljen purku. Ja minä selvisin siitä ihan itse. Siis minä yksin metsässä ilman pakokauhuntunnetta! Ilmeisesti väsymykseltä ei mielikuvitukseni jaksanut enää pyöriä.
Minullahan ei tule esim. yksin sienestämisestä mitään, koska en ehdi tutkia maata pälyillessäni paranoidisena ympärilleni. PEIKKOJA ON OLEMASSA!
Joskus aikoinaan urheiluopistossa suunnistuskokeessa olin löytänyt kolme rastia kun eteen tuli metsälampi, jossa näin itseni mahallani kellumassa. WROOOooon! Ja aivan täysiä kohden lähintä tietä. Aivan sama menikö koe läpi vai ei. Meni se.

Summasummarum, MEJÄ porukka on varsin loistavaa väkeä, jossa kaikki ovat valmiina neuvomaan ja auttamaan toista. Tämä on edelleen mun ja Rockyn juttu!

Jätetään kertomatta se tosiasia, että selkäni ei kestänyt epätasaisen maaston rynkkyytystä ja olenkin ollut kokeesta asti sairauslomalla. Ongelmat alkoivat tosin jo keväällä ja olen jotenkin selän kanssa sinnitellyt töissä koko kuluneen kesän. Metsässä tarpominen oli vain viimeinen niitti. Se nopeutti sitä mikä olisi joka tapauksessa jossain vaiheessa ollut edessä.

Niinpä olen käyttänyt sekä kylässä olevaa äitiäni, että Jussia hyväkseni haku treeneissä kun itse en ole ollut metsä-kunnossa. "Avustajat" ovat hoitaneet tarpomisen ym. Kaksi noutotreeniä "linnusta sammakoksi"-vaiheen jälkeen ovat olleet täydellisiä. Rocky ei kuseskele, ei piehtaroi jne. Se palauttaa damit käteen vauhdilla ja kyselemättä. Nyt ollaan siis siinä tilanteessa missä pitäisikin olla. Tuo koira on kuin unelma varsinkin jos katsoo kuukauden verran taakse päin. Sen kanssa on mukavaa treenata kun tietää, että se toimii toivotusti eikä omat hammasrivistöt  kirsku. Ärräpäät ym. ovat historiaa. Rockylle on loksahtanut kohdalleen, kuka määrää eikä sillä ole juurikaan tarvetta kyseenalaistaa sitä.

Kunnes.... Eilen oli kimppatreenit varisruudun muodossa. Rocky ei ole varista nähnyt sitten tolleri-leirin, jossa se päätti, että varista ei nosteta vaan nostetaan keskisormi. Nyt kun damien kanssa homma on toiminut kuin unelma niin odotin kovasti miten käy variksen kanssa. Ja siinä kävi niin, että Rocky kävi haistamassa ensimmäisen variksen ja lähti haistamaan toisen variksen jne. palaten suu tyhjänä. Ei mitään mielenkiintoa! Voi V##tu!
Sitten Rocky pääsikin katsomaan vierestä miten Nero hoiti homman jonka jälkeen Suska veti sille varisjäljen nuoreen mäntytiheikköön. Koira lähti matkaan tapansa mukaan vauhdilla ja palasi kohta takaisin varis suussaan tarjoten sen kauniisti käteen! Ja minä olin niin että <3.
Sen jälkeen tehtiin vielä muisti variksella eli vietiin varis koiran kanssa jemmaan ja takaisin lähtöpaikalle lähettämään koira hakuun. Noin tuhannesosasekuntissa koira tuli varis suussaan  tiputtaen sen parin metrin päähän. Se riitti minulle ja koira sai kiitoksensa. 
Ehdin jo niin pelästyä, että olen panostamisella eli vaatimalla variksen käteen pilannut koiran halukkuuden ottaa varista ollenkaan. Ei itku ollut kaukana kun itseäni syyttelin. Turha edes kysyä painostanko koiraa enää ikinä!
Jatkossa tiheikkö treenejä variksella. Rocky joutuu tekemään päätöksen itsenäisesti ottaako se variksen vai ei, koska sillä ei ole näköyhteyttä minuun. Varisruutua ei vähään aikaan tehdä, ettei ruokita epätoivottua tapaa käydä vain katsomassa varikset läpi.

Kimmolle olen viskipullon velkaa koirasta, joka muuttui teiniangstisesta kypsäksi nuoreksi mieheksi. Vai oliko se me ihmiset jotka muuttui epäjohdonmukaisista johdonmukaisiksi :)
Ihana Rocky <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti